Minut on kasvatettu niin, että työ on ollut yksi niistä suurimmista arvoista, jotka meitä ihmisiä määrittelee. Ihailin lapsena omaa äitiäni, joka oli omalla työllään onnistunut saavuttamaan arvostusta ja kunnioitusta siellä, missä milloinkin vaikutti. Kovalla työllään, periksiantamattomuudellaan, muita arvostamalla, asiallisella ja huolitellulla ulkoasullaan sekä sosiaalisilla taidoillaan hän ansaitsi luottamuksen työelämässä. Kaiken täytyi olla mietittynä tarkkaan, muut tuli huomioida ja asiat tuli käsitellä aina hienovaraisesti, toista ihmistä kunnioittaen. Muut ihmiset ja heidän tarpeensa asetettiin lähes poikkeuksetta etusijalle, niin myös kotona. Äiti huolehti ensin muista ja sitten vasta itsestään, mutta aina huolehti. Siihen saakka, kunnes ei enää jaksanut. Avioero, huoli selviämisestä kolmen lapsen kanssa yksin ja taloudellisen konkurssin uhka, sekä lopulta sen toteutuminen veivät voiton.

Tuolloin varhaisessa teini-iässä olevan minun tuli lopullisesti luopua vielä jotenkuten turvallisesta lapsuudestani ja alkaa kantaa vastuuta itsestäni, sekä kahdesta pienemmästä veljestäni. Onneksi olin oppinut, että työtä tekemällä, olemalla samaan aikaan sekä vahva että herkkä, kyllä selviäisin. Äiti oli romahduksensa hetkellä ollut joitakin vuosia päälle kolmenkymmenen ja ajattelin silloin, että enhän minä edes elä niin vanhaksi, joten mitään syytä huoleen omalla kohdallani ei siis ollut.

Tein elämäni eteen lujasti töitä, monista karuista takaiskuista ja itketyistä öistä välittämättä. Huomasin, että se kannatti. Aloin vähitellen luottaa itseeni ja huomasin muidenkin tekevän niin. Jatkoin sinnikkäästi ja saavutin kerta toisensa jälkeen sellaisia asioita, josta olin saattanut aiemmin vain uneksia. Olin antanut jokaiselle vastuullani olevalle tehtävälle kaikkeni, tehnyt kaiken kuten olin jo lapsena ihailuni kohteelta oppinut ja ymmärtänyt.

Monien värikkäiden työvuosien ja vaiheiden jälkeen, ja kas; täytettyäni myös tuon itselleni pelottavalta tuntuneen kolmekymmentä, aloin tuntea sisälläni outoa levottomuutta. Minussa kummitteli ajatus, että olin ylittänyt sen rajan, jolloin romahduksen olisi luullut alkavan, mikäli se olisi kiinni geeneistä tai jostain mystisesti periytyvästä kohtalosta. Siispä lisäsin pökköä pesään, unohdin ajatukseni ja jatkoin vuosi toisensa perään entistä lujemmin työn tekemistä ja suorastaan mahtavilta tuntuvien haasteiden vastaanottamista. Selvisin kaikesta hyvin, ansaitsin lisää luottamusta ja saatoin hyvin todeta, että olin menestynyt. Ja ennen kaikkea, minä en romahtaisi enkä varsinkaan antaisi periksi. Annoin siis palaa samaan malliin, varma menestysresepti takataskussani.

Kunnes muutamia vuosia myöhemmin, yhtäkkiä ja ennalta arvaamatta, kaikki muuttui. Kaikki tapahtui nopeasti, aivan kuten katastrofien hetkellä yleensä tapahtuu; kaikki on ensin hyvin, ellei jopa loistavasti, jonka jälkeen mikään ei enää tuntuisi olevan. Olin vastikään löytänyt elämäni suurimman rakkauden ja upeimman ihmissuhteen, mutta joidenkin ympärilläni olevien, ja silloisen työelämäni vaiheessa vaikutusvaltaakin omaavien henkilöiden mielestä täysin sopimattoman sellaisen ja aivan väärästä paikasta. Tämän ymmärrettyäni vatsaani kouraisi ja tunsin, että pelkoni tulisi olemaan aiheellinen.

Samoihin aikoihin myös taloudellinen tilanne oli alkanut kiristää jo muutoinkin haasteellista liiketoimintaa, jossa olin mukana. Dominoefektin tavoin näistä tekijöistä seuranneet tapahtumat ja huonot uutiset, jokainen vuoronsa perään, paiskoivat minua kanveesiin. Lopulta olin täysin piesty. Onnistuin kuitenkin kuin onnenkaupalla raahaamaan itseni pois kehästä niin, ettei sitä kukaan enää siinä vaiheessa kaiken muun keskeltä huomannut.

Katselin kaikkea tuhoutunutta, olematta vielä valmis päästämään irti tai edes ymmärtämään suurinta osaa tapahtuneesta. Ajattelin shokkivaiheessa ollessani ainoastaan, että saavutettu asema, työyhteisö jossa olin toiminut useita vuosia, likoon laitettu ja saatu henkinen pääoma sekä intohimo jo rakkaaksi muodostuneelle työlleni, suurena osana minua, olivat pirstaleina tai kokonaan poissa.

Onnekseni nämä ajatukseni osoittautuivat myöhemmin vääriksi. Olin ymmärtämättäni saapunut sellaiselle rampille, joka ennen pitkää tulisi johdattamaan minut oman elämäni tärkeimmälle, mutta pakolliselle levähdyspaikalle.
Tätä ”paikkaa” ja aikaa kutsun yhä nimellä Oman elämäni oivallus.